”Hei, Ninni”, huusi Myy, ”Olet nukkunut kuin porsas. Milloin näytät naamasi?”(Tove Jansson, Näkymätön lapsi)
Yleisön pyynnöstä nyt sen teen: avaan sanaisen arkkuni, ja johdattelen omalta osaltani teidät hyvät lukijat Kenian matkamme uusiin kokemuksiin. Ensimmäisenä, draamallinen työpajamme Archbishop Okoth Ojolla Girl’s Secondary Schoolissa.
Meitä pyydettiin tekemään tyttökouluun luento itsetunnosta, mutta luennon sijaan suunnittelimme osallistavan ja esityksellisen työpajan kolmellesadallekuudellekymmenellekuudelle nuorelle naiselle. Suuren suuri ”yleisö” tuotti haastetta venyttämällä Maijan, Marian ja Kaisulin äänijänteitä, mutta suureksi iloksemme tyttökoululaiset osallistuivat rennossa hengessä ilmaisemaan mielipiteitään aiheeseen liittyviin väittämiin, keskustelemaan vierustovereidensa kanssa ja huutamaan yhteen ääneen ”I’m beautiful, I’m important!” Esityksellinen osuutemme jatkui vielä varsinaisen työpajan jälkeen Ievan polkalla, Minun kultani kaunis on – laululla ja kutsumalla kaikki koululaiset mukaan letkajenkkaan. Suosiomme oli taattu. Seuraava työpaja samaisella koululla tulee olemaan kahden viikon kuluttua, joten siihen asti ideariihi käy kuumana.
Eilisen tyttökouluvierailun lisäksi pääsimme illalla nauttimaan Masenon hienoimman ravintolan tarjonnasta kera ystävämme Davidin, hänen isänsä ja kollegansa. Ravintolan nimi on Green Park ja menu yllättävänkin laaja: päävaihtoehtoina pihviä, kanaa, papuja tai ranskalainen munakas, ja kylkiäiseksi saa valita ugalia, chapattia, riisiä tai ranskalaisia. Ruoka oli todella herkullista, itse testasin ranskalaisen munakkaan chapatilla. Niin hyvää, että tulemme varmasti käymään toistekin. Mukavaa oli myös saada vihdoin ja viimein nähdä ja tutustua Davidin isään (nyt ymmärrämme, mistä David on hurmaavan luonteensa perinyt), ja kuulla hänen elämänkokemuksiaan Afrikasta.
Loppuun hieman matkustamisesta Keniassa julkisin liikennevälinein, mikä käy kuin extreme-urheilusta. Olemme kulkeneet pariin otteeseen Maseno – Kisumu väliä matatuilla, eli kahdentoista matkustajan plus kuski vetävillä pakuilla, joihin matkan aikana on sullottu vähintään neljä lisämatkustajaa. Tunnelma on aina tiivis. Tiet ovat mitä ovat, hyvin reikäisiä, yleisiä liikennerajoituksia ei ole ja turvavöitä ajopeleissä vaihtelevasti, joten sydän saattaa lyödä välillä pari ylimääräistä lyöntiä. Ikimuistoisin matkamme tähän asti henk.koht. on ollut ensimmäinen matatu-matkamme Kisumuun viime perjantaina: täpötäysi matkustamo, ikkunoissa paksuhuulisten länsimaalaisten mallien kuvia, ajovauhti tasaisimmilla osuuksilla 100 km/h ja stereot huutavat Hot spot. Absurdia kerrassaan. Hintaa matatu-matkalle tulee Masenosta Kisumuun 70 Ksh henkilöltä, tullessa 100 Ksh. Niin, ja täkäläinen tapa on, jos poliisiratsia yllättää, ylimääräiset matkustajat laitetaan kävelemään tienviereen ohi ratsian, ja otetaan takaisin kyytiin muutaman sadan metrin päässä. Täysin hyväksyttävää. Toinen suosimamme kulkuväline on ollut pikipiki, eli moottoripyörätaksi. Sillä olemme kulkeneet silloin tällöin osan koulumatkastamme, eli parin kilometrin rauhallisen tienpätkän. Hintaa 30 Ksh henkilöltä.
Päiväntasaaja kiittää, lämpöä riittää.
Terveisin Ninni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti